Mutta Smirre ei voinut kärsiä sellaista häpeää, ettei saisi voitetuksi niin pientä naskalia, ja hän paneutui puun juurelle vartioidakseen hänet uuvuksiin.
Pojan ei ollut lainkaan hyvä istua siinä ratsain heikolla oksalla. Nuori pyökki ei vielä ulottunut korkeaan oksaholviin. Ei hän voinut päästä toiseen puuhun, eikä hän uskaltanut laskeutua maahan.
Häntä paleli niin, että hän oli vähällä kontistua ja päästää kätensä oksan ympäriltä, ja häntä nukutti kauheasti, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska pelkäsi putoavansa maahan.
Uskomatonta, kuinka kamalaa oli istua noin yön aikana metsässä. Hän ei ollut koskaan ennen tiennyt, mitä yö on. Oli niinkuin kaikki olisi kivettynyt eikä koskaan enää heräisi henkiin.
Niin alkoi aamu sarastaa ja poika tuli iloiseksi siitä, että kaikki muuttui taas entisensä näköiseksi, vaikka kylmyys tuntui vieläkin pistävämmältä kuin yöllä.
Kun aurinko viimein nousi, ei se ollut keltainen, vaan punainen. Pojasta näytti siltä kuin se olisi ollut vihainen, ja hän ihmetteli, minkä tähden se oli vihainen. Ehkä sen tähden, että yö oli tehnyt maailman niin kylmäksi ja kamalaksi sillä aikaa kun aurinko oli ollut poissa.
Auringon säteet ajoivat esiin suurissa kimpuissa nähdäkseen, mitä yö oli saanut aikaan, ja näkyi, kuinka kaikki esineet punastuivat, niinkuin niillä olisi ollut paha omatunto. Pilvet taivaalla, silkinsileät puiden rungot, metsäkaton pienet yhteen palmikoidut oksat, kuura, joka peitti maassa pyökkien lehdet, kaikki leimahti punaiseksi.
Mutta yhä useammat ja useammat säteet ajoivat esiin avaruuden halki, ja kohta oli kaikki yön kamaluus poissa. Lamaannus oli poissa, ja esiin tuli ihmeen paljon elämää. Musta, punaniskainen palokärki alkoi takoa nokallaan puun runkoon. Orava suikahti pesästään pähkinä hampaissa, asettui oksalle ja alkoi kuoria sitä. Kottarainen tuli lentäen, suussa juurikuitu, ja peippo visersi puun latvassa.
Silloin poika ymmärsi, että aurinko oli sanonut kaikille näille pienoisille: "Herätkää nyt ja tulkaa ulos pesistänne! Nyt minä olen täällä! Nyt ei teidän enää tarvitse mitään pelätä!"
Järveltä kuului villihanhien huuto, kun he järjestyivät lentämään. Kohta sen jälkeen tulivat kaikki neljätoista hanhea lentäen metsän yli. Poika koetti huutaa heille, mutta he lensivät niin ylhäällä, ettei hänen äänensä voinut saavuttaa heitä. He kai luulivat, että kettu oli jo aikoja sitten syönyt hänet suuhunsa. Eivät viitsineet edes tulla häntä etsimään.