Villihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko päivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan menehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät, että hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa jälkeen.
Vasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan voimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he lakkasivat häntä pilkkaamasta.
"Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka Kebnekaiselaiseen kiinni", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen sanottuaan he jättivät hänet rauhaan.
VILLILINTUJEN ELÄMÄÄ
Övedsklosterin luona
Tiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p:nä.
Ensimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli aivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt, kuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista surua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja semmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja kurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä järjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut juuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin horroksissa.
Myöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka päivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti, mutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät olleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko viikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi tänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä pohjoisempana.
Mikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen ja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun jälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana Lappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin arkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan. Suuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän auttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.
Poika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli Övedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven itäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine, kivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja paviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha leikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia, vesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden reunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.