Mutta vuoristoon mentäessä hylkäsi hänet reipas koivu, luja petäjä ja itsepäinen kuusikin. Täällä jäivät hänestä poro, lappalainen ja paju. Lopulta, kun hän oli tullut vuoren huipulle, oli hänellä enää seurassaan vain pikku Niilo Holgerinpoika.
Aurinko pyörähti rotkoon, jonka seinät olivat jäätä, ja Niilo Holgerinpoika tahtoi seurata häntä sinnekin, mutta ei uskaltanut mennä luolan suuta edemmäksi, sillä tuolla sisällä hän näki vallan kauheaa. Luolan perällä istui vanha peikko, jonka ruumis oli jäätä, tukka jääpuikkoja ja vaippa lunta. Peikon edessä loikoi muutamia mustia susia, jotka kohosivat seisoalleen ja avasivat kitansa, kun aurinko näyttäytyi. Ja yhden suden suusta tuli pureva pakkanen, toisen suusta tuli kirvelevä pohjoistuuli ja kolmannen suden suusta tuli mustaa pimeyttä. "Tämä kai nyt on se suuri jähmetyttäjä", ajatteli poika. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt parasta paeta, mutta hän oli niin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, kun aurinko ja peikko kohtaavat toisensa, että jäi siihen seisomaan.
Peikko ei liikahtanut, tuijotti vain aurinkoon kamalin jääsilmin; ja aurinko seisoi sekin yhdessä kohti eikä tehnyt sekään mitään muuta kuin hymyili ja säteili. Sillä tavalla kului jonkin verran aikaa, ja poika oli huomaavinaan, että peikko alkoi huokailla ja voihkia, lumivaippa putosi pois ja nuo kauheat sudet eivät enää ulvoneet niin raivoisasti. Mutta yht'äkkiä aurinko huusi: "Nyt on aika lopussa", ja vyöryi takaperin luolasta. Silloin peikko päästi kolme sutta irti, ja samassa hyökkäsivät pohjoismyrsky, pakkanen ja pimeys luolasta ja alkoivat ajaa aurinkoa takaa. "Ajakaa se pois! Karkottakaa se kuulumattomiin!" huusi peikko. "Ajakaa se niin kauas, ettei se koskaan enää tule takaisin! Opettakaa sille, että Lapinmaa on minun!"
Mutta kun Niilo Holgerinpoika kuuli, että aurinko ajetaan pois Lapista, hän tuli niin pahoilleen, että heräsi omaan huutoonsa.
Toinnuttuaan hän huomasi makaavansa suuren vuorilaakson pohjassa. Mutta missä Gorgo oli? Ja kuinka hän pääsisi selville siitä, missä itse oli?
Hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Silloin hänen silmänsä sattuivat kummalliseen petäjänoksista tehtyyn rakennelmaan, joka oli eräällä kallion pengermällä. "Tuommoisessa kotkanpesässä Gorgo varmaan…"
Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Sen sijaan hän tempasi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja hurrasi. Hän ymmärsi, minne Gorgo oli tuonut hänet. Tämä on se laakso, jossa kotkat asuvat kalliohyllyllään ja villihanhet laakson pohjassa. Hän on perillä! Hän saa tavata Martti hanhikukon, Akan ja kaikki matkatoverit tuossa tuokiossa.
Perille tulo
Poika käveli hiljalleen eteenpäin ja etsi ystäviään. Laaksossa oli aivan hiljaista. Aurinko ei vielä ollut noussut kallioseinien yli, ja Niilo Holgerinpoika ymmärsi, että oli niin varhaista, etteivät villihanhet vielä olleet valveilla. Hän ei ollut kulkenut vielä kauas, kun jo pysähtyi ja hymähti, sillä hän oli nähnyt jotakin hyvin kaunista. Villihanhi nukkui pienessä pesässään maassa ja hänen vieressään seisoi hanhikukko. Hänkin nukkui, mutta selvää oli, että hän oli asettunut noin lähelle, ollakseen saapuvilla pienimmänkin vaaran uhatessa.
Poika kulki ohi häiritsemättä heitä ja katseli pieneen, mutta tiheään pajukkoon. Ei aikaakaan kun hän keksi toisen hanhiparin. Ne eivät kuuluneet hänen parveensa, vaan olivat vieraita, mutta hän tuli niin iloiseksi, että alkoi hyräillä vain siitä syystä, että oli tavannut villihanhia.