Samassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja katseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta oksalle, hän ajatteli: "Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin sydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää minua verisestä heräämisestä."
Mutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan, hän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti korkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät kiireesti lentoon.
Smirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias tietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan, kunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja pysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan. "Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat varmasti jokeen", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.
"En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku", sanoi näätä. "Istuin jo miltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä oikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi, hyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin jokeen."
Näädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.
Smirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.
Etsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä hiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi nähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun oli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli matkustanut Itämeren yli.
Hän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä mutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina Djupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja sitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy ahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi pisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on muutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen asettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään illalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet eivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään erämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja toisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin puisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja jyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa kulkua.
Täälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa kauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat, että oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä keskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa. Mutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.
Hanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan istui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.
Hetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi hanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään saavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti rannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään alkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.