Hän seisoi pian suurella torilla, joka oli kirkon edessä. Se oli laskettu mukulakivillä, ja hänen oli yhtä vaikeata siinä kävellä kuin ihmisten mättäisellä niityllä. Semmoisten, jotka asuvat erämaassa ja kaukana maaseudulla, on aina vähän vaikea olla jouduttuaan kaupunkiin, jossa talot seisovat suorina ja kankeina ja kadut ovat aukinaiset, niin että kuka tahansa voi nähdä sen, joka siellä kävelee. Ja kun suurista ihmisistä tuntuu siltä, niin voihan ymmärtää, että mahtoi tuntua vielä pahemmalta semmoisesta, joka oli niin pieni kuin Peukaloinen. Kun hän seisoi suurella Karlskronan torilla ja katseli Saksankirkkoa ja Raatihuonetta ja isoa kirkkoa, josta juuri oli laskeutunut alas, niin hän ei osannut muuta kuin toivoa, että olisi jälleen tornissa hanhien luona.
Oli onni, että kadut olivat ihan autiot. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, jos ei lukenut ihmiseksi kuvapatsasta, joka seisoi siinä korkealla jalustalla. Poika katseli kauan patsasta ja pohdiskeli, mikä mahtoi olla tuo suuri, järeä mies, jolla oli kolmikulmainen lakki, pitkä takki, polvihousut ja suuret kengät. Hänellä oli kädessä pitkä keppi ja hän näytti osaavan sitä käyttääkin, sillä hänellä oli kauhean ankarat kasvot, koukkunenä ja ruma suu. "Mitä on tuolla pitkähuulella täällä tekemistä?" sanoi poika viimein. Hän ei koskaan ollut tuntenut itseään niin pieneksi ja surkeaksi kuin tuona iltana. Hän koetti rohkaista mieltään ja sanoa reippaan sanan. Sitten ei hän enää ajatellut koko patsasta, vaan kääntyi leveälle kadulle, joka vei merelle päin.
Mutta ei ollut poika kulkenut pitkältä, kun hän kuuli, että hänen takanaan tultiin. Hänen takanaan kulki joku, joka polki kivikatuun raskain jaloin ja iski maahan rautapääkepillä. Kuulosti siltä kuin itse se suuri pronssimies, joka seisoi ylhäällä torilla, olisi lähtenyt liikkeelle.
Juostessaan katua poika kuunteli askeleita ja yhä varmemmaksi hän tuli siitä, että se oli pronssimies. Maa vavahteli ja rakennukset tutisivat. Ei varmaankaan kukaan muu voinut kävellä niin raskaasti, ja poikaa alkoi pelottaa, kun hän ajatteli, mitä äsken juuri oli sanonut hänelle. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsoakseen, oliko se todella hän.
"Hän on ehkä vain huvikseen kävelemässä", ajatteli poika. "Ei kai se nyt voi olla minulle vihainen niiden sanojen tähden, joita hänelle sanoin. Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut."
Sen sijaan, että olisi kulkenut suoraan eteenpäin ja koettanut päästä telakalle, poika kääntyi kadulle, joka vei itään päin. Hän yritti päästä pakoon tuota, joka astui hänen perässään.
Mutta samassa hän kuuli, että pronssimies poikkesi samalle kadulle. Silloin pojalle tuli semmoinen hätä, ettei hän tiennyt minne pakenisi. Ja oli vaikeaa löytää piilopaikkoja kaupungista, jossa kaikki portit olivat suljetut. Silloin hän näki oikealla puolen vanhan puukirkon, joka oli vähän matkaa kadulta suuren puiston keskellä. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan riensi kirkkoa kohti. "Kunhan vain pääsen sinne, niin olen kai turvassa kaikelta pahalta", hän ajatteli.
Juostessaan eteenpäin hän näki yht'äkkiä miehen, joka seisoi muutamalla hiekkakäytävällä ja viittasi häntä luokseen. "Siinä on varmaankin joku, joka tahtoo auttaa minua", ajatteli poika, riemastui ja riensi hänen luokseen. Häntä pelotti todellakin niin että sydän jyskytti rinnassa.
Mutta kun hän tuli miehen luo, joka seisoi hiekkakäytävän reunalla pienen jakkaran päällä, hän ihan hämmästyi. "Ei kai se voi olla tuo, joka minua viittoi luokseen", hän ajatteli, sillä hän näki, että koko mies oli puusta.
Hän jäi seisomaan ja tuijottamaan siihen. Se oli järeä mies, lyhytjalkainen, kasvot leveät ja punakat, tukka kiiltävän musta, samoin parta. Päässä hänellä oli musta puuhattu, yllä ruskea puutakki, vyöllä musta puuvyö, jalassa leveät harmaat puupolvihousut ja puusukat ja mustat puukengät. Hän oli vasta maalattu ja vasta vernissattu, niin että välkkyi ja kiilsi kuutamossa, ja se kai sekin osaltaan teki hänet niin hyväntahtoisen näköiseksi, että poika heti kohta tunsi luottavansa häneen.