Hänen tuli vielä pahempi olla, kun he tulivat suurelle lintutielle, josta harmaa hanhi oli puhunut. Sieltä tuli todellakin lauma lauman perästä ja kaikki lensivät aivan samaan suuntaan. Ne ikään kuin seurasivat viitoitettua väylää. Sieltä tuli sorsia ja harmaita hanhia, meriteeriä ja riskilöitä ja kuikkia ja alleja ja koskeloita ja uikkuja ja rantaharakoita ja mustatelkkiä. Mutta kun poika kumartui siihen suuntaan, missä meren olisi pitänyt olla, hän näki koko lintujonon kuvastuvan veteen. Mutta hän oli totta totisesti niin pyörällä päästään, ettei ymmärtänyt mitä näkemänsä oli, vaan hänestä tuntui, että kokonainen lintulauma tuli lentäen vatsa ylöspäin. Hän ei sitä kuitenkaan niin kovin ihmetellyt, sillä hän ei tiennyt itsekään, mikä oli ylöspäin ja mikä oli alaspäin.
Linnut olivat uuvuksissa ja halukkaita joutumaan perille. Ei heistä ainoakaan huutanut eikä sanonut hauskaa sanaa, ja se aiheutti, että kaikki tuntui niin merkillisen epätodelliselta.
"Ajatteles, jos me olemme matkustaneet pois maailmasta", hän sanoi itselleen. "Ajatteles, jos me olemme matkalla taivaaseen."
Hän ei nähnyt muuta kuin pilviä ja lintuja ympärillään. Hänestä alkoi näyttää mahdolliselta, että he kulkivat taivasta kohti. Hän ilostui ja aprikoi, mitä saisi nähdä tuolla ylhäällä. Huimaus katosi samassa. Hän ilostui niin ihmeesti siitä, että oli menossa taivaaseen ja että oli jättämässä maan.
Samassa hän kuuli pari laukausta pamahtavan ja näki pari pientä valkoista savupatsasta nousevan ilmaan.
Heti linnut tulivat levottomiksi. "Ampujia! Ampujia! Ampujia veneissä!" he huusivat. "Lentäkää ylös! Lentäkää pois!" Silloin poika vihdoinkin näki, että he yhäkin kulkivat merenpintaa pitkin ja että he eivät ollenkaan olleet taivaassa. Pitkässä rivissä oli pieniä veneitä, täynnä ampujia, jotka ampuivat laukauksia toinen toisensa perästä. Edellimmäiset lintulaumat eivät olleet huomanneet heitä ajoissa. He olivat kulkeneet liian alhaalla. Useita mustia ruumiita putoili mereen, ja joka kerta kun ruumis putosi, päästivät eläimet surkeita valitushuutoja.
Oli outoa sen, joka äsken oli luullut olevansa taivaassa, herätä semmoiseen kauhuun ja surkeuteen. Akka ampui korkeutta kohti niin suoraan kuin vain pääsi, ja sitten painoi lauma menemään nopeinta vauhtiaan. Villihanhet pääsivät eheinä pakoon, mutta poika ei tahtonut voida tointua hämmästyksestään. Ajatella, että oli niitä, jotka voivat ampua semmoisia kuin Akka ja Yksi ja Kaksi ja hanhikukko ja kaikki muut. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä tekivät.
Sitten kuljettiin taas eteenpäin tyynessä ilmassa, ja oli hiljaista niinkuin äsken, paitsi että muutamat uupuneet linnut vain silloin tällöin huusivat: "Emmekö ole kohta perillä? Oletteko varmat siitä, että menemme oikeaan suuntaan?" Tähän vastasivat ne, jotka lensivät etunenässä: "Me menemme suoraan Öölantiin, suoraan Öölantiin."
Heinäsorsat olivat uuvuksissa ja kuikat lensivät heidän ohitseen. "Älkää pitäkö niin kiirettä!" huusivat sorsat. "Te syötte meiltä kaiken ruoan." — "Sitä riittää sekä teille että meille!" vastasivat kuikat.
Ennen kuin he vielä olivat ehtineet niin pitkälle, että näkivät Öölannin, tuli heitä vastaan heikko tuuli. Se toi tullessaan jotakin, joka oli kuin äärettömän valkoista savua, aivan kuin jossakin olisi ollut suuri tulipalo.