Kauneimmat kaikista linnuista olivat ristisorsat. He olivat kyllä sukua tavallisille sorsille, sillä heillä oli samoin kuin niilläkin raskas matala ruumis, leveä nokka ja uimajalat, mutta he olivat paljon komeammin koristetut. Höyhenpuku oli valkoinen, mutta kaulan ympärillä oli heillä keltainen ja musta nauha, siipipeili kimalteli vihreänä, punaisena ja mustana, siipien kärjet olivat mustat ja pää oli mustanvihreä ja välkkyi kuin silkki.
Niin pian kuin joku heistä näyttäytyi rannalla, sanoivat muut linnut: "Katsokaapa tuota. Kylläpä se osaa ryysytellä itseään." — "Jos ne eivät olisi niin koreita, ei niiden tarvitsisi kaivaa pesiään maahan, vaan ne voisivat maata näkyvissä niinkuin muutkin", sanoi ruskea heinäsorsa. "Koettakoon kuinka paljon tahansa, niin se ei voi tulla koskaan miltään näyttämään, semmoinen nenä kuin sillä on", sanoi harmaahanhi. Ja se olikin totta. Ristisorsilla oli iso kuhmu nenän juuressa, se pilasi niiden ulkonäön.
Rannan ulkopuolella lentelivät lokit ja tiirat edestakaisin vettä pitkin ja kalastivat. "Mitä kaloja te pyydätte?" kysyi muuan villihanhi. "Kituspiikkejä. Öölannin kituspiikkiä. Se on paras kala maailmassa. Tahdotko maistaa?" sanoi muuan lokki, ja lensi hanhea vastaan suu täynnä noita pieniä kaloja ja tahtoi antaa niitä hänelle. "Hyi kaikkiakin! Luuletko sinä, että minä tahdon syödä tuommoista moskaa?" sanoi villihanhi.
Seuraavana aamuna oli yhtä sumuista. Villihanhet käyskentelivät niityllä ja söivät, mutta poika oli mennyt rantaan kokoamaan raakkuja. Niitä oli siellä viljalti, ja kun hän ajatteli, että hän huomenna ehkä olisi semmoisessa paikassa, jossa ei voisi saada minkäänlaista ruokaa, niin hän päätti koettaa tehdä pienen pussin, jonka voisi täyttää raakuilla. Hän löysi niityltä vanhaa saraheinää, joka oli sitkeää ja lujaa, ja siitä hän alkoi palmikoida itselleen konttia. Siitä riitti hänelle työtä moneksi tunniksi, mutta hän olikin oikein tyytyväinen, kun kontti oli valmis.
Puolenpäivän aikaan kaikki villihanhet tulivat juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt valkoista hanhikukkoa. "En, en minä ole ollut hänen kanssaan", sanoi poika. — "Hän oli meidän kanssamme vielä aivan äsken", sanoi Akka, "mutta nyt emme enää tiedä, missä hän on."
Poika hypähti pystyyn ja pelästyi kovasti. Hän kysyi, oliko näkynyt kettua tai kotkaa, vai oliko joku ihminen huomattu läheisyydessä. Mutta ei kukaan ollut huomannut mitään vaarallista. Hanhikukko oli ehkä vain eksynyt sumussa.
Mutta pojasta oli yhtä suuri onnettomuus, olipa hanhikukko kadonnut tavalla millä tahansa, ja hän lähti heti etsimään häntä. Sumu suojeli häntä niin, että hän voi juosta kenenkään huomaamatta mihin tahtoi, mutta se esti myöskin häntä näkemästä. Hän juoksi eteläänpäin rannikkoa pitkin aina majakalle ja usvakanuunan luo saakka saaren äärimmäiseen niemeen. Kaikkialla vilisi lintuja, mutta valkoista hanhikukkoa ei vain näkynyt. Hän uskaltautui aina Ottenbyn kartanoon saakka, ja hän tutki jok'ainoan vanhan onton tammen Ottenbyn lehdossa, mutta ei löytänyt jälkeäkään hanhikukosta.
Hän etsi siksi kunnes alkoi hämärtää. Silloin hänen täytyi palata itäiselle rannalle. Hän astui raskain askelin ja oli kauhean synkkänä. Mihin hän joutuisikaan, jos ei hanhikukkoa löytyisi? Ilman häntä hän ei mitenkään voisi tulla toimeen.
Mutta kun hän asteli lammasniittyä myöten, niin mikä se oli tuo suuri valkoinen, joka tuli häntä vastaan sumun keskitse. Kas, sehän oli hanhikukko! Hän oli aivan vahingoittumaton ja hyvin iloissaan siitä, että oli osunut toisten luo. Sumu oli pannut hänen päänsä niin pyörälle, sanoi hän, että hän oli kiertänyt koko päivän tuota suurta niittyä. Poika kietaisi iloissaan kätensä hänen kaulaansa ja pyysi häntä olemaan varuillaan eikä menemään muiden näkyvistä. Ja hanhikukko lupasi, ettei hän enää koskaan tekisi niin. Ei koskaan!
Mutta seuraavana päivänä, kun poika käveli rannalla ja etsi raakkuja, tulivat hanhet juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt hanhikukkoa.