Hän tahtoi hirveän mielellään auttaa häntä ja pisti pienet kätensä höyhenien alle ja tunnusteli siipiluuta. Luu ei ollut poikki, mutta nivelessä oli jotakin hullusti. Hän sai pistetyksi sormensa tyhjään nivelreikään. "Ole varuillasi nyt", hän sanoi ja puristi lujasti siipiluuta ja sovitti sen siihen, missä sen oli oltava. Hän teki sen oikein reippaasti ja hyvin siihen nähden ettei ollut ennen semmoista koettanut, mutta se lienee koskenut kovin kipeästi, sillä hanhiparka päästi pitkän surkean parahduksen ja sitten se vaipui kivirauniolle kivien keskeen antamatta itsestään vähintäkään elonmerkkiä.
Poika pelästyi kauheasti. Hän oli vain tahtonut auttaa toista, ja nyt tämä kuoli. Poika loikkasi kivirauniolta ja juoksi tiehensä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi tappanut ihmisen.
Seuraavana aamuna oli ilma kirkas ja sumuton, ja Akka sanoi, että nyt olisi jatkettava matkaa. Kaikki muut olivat taipuvaisia lähtemään, mutta valkoinen hanhikukko teki vastaväitteitä. Poika ymmärsi kyllä, ettei hanhikukko tahtonut jättää harmaata hanhea. Mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan, vaan lähti.
Poika hyppäsi valkoisen hanhen selkään, ja tämä seurasi laumaa, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti. Poika oli vain hyvillään siitä, että pääsi pois saarelta. Hänellä oli omantunnon vaivoja harmaan hanhen tähden, eikä hän tahtonut sanoa hanhikukolle, kuinka oli käynyt, kun hän oli koettanut sitä parantaa. Olisi kai parasta, ettei Martti hanhikukko koskaan saisi sitä tietää, hän ajatteli. Samalla hän ihmetteli kuitenkin, että valkoisella oli sydäntä jättää harmaa hanhi.
Mutta yht'äkkiä hanhikukko kääntyi. Kun hän ajatteli nuorta hanhineitoa, niin hän ei voinutkaan lähteä. Käyköön Lapinmatkan kuinka tahansa. Hän ei voinut seurata muita, kun tiesi että se raukka makasi siellä yksin ja sairaana ja kuolisi nälkään.
Muutamia kertoja siipiä räpäytettyään hän oli kiviraunion luona. Mutta hanhineitoa ei ollutkaan kivien välissä. "Hieno-Höyhen, Hieno-Höyhen! Missä olet?" kysyi hanhikukko.
"Kettu on kyllä ollut täällä ja ottanut hänet", ajatteli poika. Mutta samassa hän kuuli kauniin äänen vastaavan hanhikukolle: "Olen täällä, hanhikukko, olen täällä. Olen vain kylpenyt aamukylpyni." Ja ylös vedestä tuli pieni harmaahanhi aivan terveenä ja ehjänä ja kertoi, että Peukaloinen oli vetänyt hänen siipensä sijoilleen ja että kaikki oli vallan mainiosti ja että hän oli valmis seuraamaan heitä.
Vesipisarat kimmeltelivät kuin helmet hänen silkinhohtavissa höyhenissään, ja Peukaloinen ajatteli taas, että se oli kuin olikin oikea pieni prinsessa.