"Tahtoisin kysyä", jatkoi vanhus, "eikö ainoakaan ole toivonut voivansa antaa tuulimyllyille niin suuria siipiä, että ne ulottuisivat aina taivaaseen asti, niin suuria, että ne voisivat nostaa koko saaren ylös merestä ja antaa sen lentää niinkuin perhosen perhosten joukossa."
"Saattaa olla, että puheessasi on jotakin perää", sanoi nuori, "sillä kesäöinä, kun taivas kaareilee korkeana ja avonaisena meren yllä, on minusta väliin tuntunut, kuin se tahtoisi kohottautua merestä ja lentää tiehensä."
Mutta kun vanha vihdoinkin oli saanut nuoren puhumaan, ei hän häntä paljoakaan kuunnellut. "Minä tahtoisin tietää", hän sanoi vielä matalammalla äänellä, "voiko kukaan selittää, miksi täällä ylängöllä asuu suuri ikävä ja kaipuu. Minä olen tuntenut sitä elämäni jok'ainoa päivä ja luulen, että se pureutuu jok'ainoan rintaan, jonka täytyy täällä kulkea. Mutta minä tahtoisin tietää, eikö kukaan ole ymmärtänyt, että kaikki se kaipuu tulee siitä, että koko saari on perhonen, joka ikävöi siipiään."
XIII
LILLA KARLSÖN SAARI
Myrsky
Perjantaina huhtikuun 8. p:nä.
Villihanhet olivat olleet yötä Öölannin pohjoisimmassa niemessä ja olivat nyt matkalla mannermaalle. Tuuli aika kovasti etelästä yli Kalmarin salmen, niin että he olivat kantautuneet pohjoista kohti. He lähenivät kuitenkin hyvää vauhtia maata. Mutta kun he lähenivät ensimmäisiä kareja, he kuulivat kovan kohahduksen, niinkuin joukko nopealentoisia lintuja olisi tullut lentäen vastaan, ja vesi heidän allansa kävi yht'äkkiä aivan mustaksi. Akka pysähdytti siipensä niin pian, että hän melkein seisoi paikoillaan ilmassa. Sitten hän laskeutui alas päästäkseen meren pintaan. Mutta ennen kuin hanhet olivat ehtineet vedenpintaan, ennätti länsimyrsky heidän luokseen. Jo ajoi se edellään tomupilviä, suolavaahtoa ja pikkulintuja, nyt tempaisi se mukaansa villihanhetkin, heitti heidät nurin ja lakaisi heidät merelle.
Siitä tuli kauhean kova myrsky. Villihanhet koettivat kääntyä kerta toisensa perästä, mutta eivät voineet; he ajautuivat Itämerelle. Myrsky oli heittänyt heidät jo Öölannin ohi ja edessä oli vain autiota ja tyhjää merta. He eivät voineet muuta tehdä kuin mennä myötätuuleen.
Kun Akka huomasi, etteivät he voineet kääntyä, hän arveli, että oli tarpeetonta antaa myrskyn ajaa heitä yli koko Itämeren. Hän laskeutui sentähden veteen. Aaltoilu oli jo ankara ja kasvoi joka hetki. Aallot vyöryivät merenvihreinä ja vaahtopäisinä.