XV
SATU SMOOLANNISTA
Tiistaina huhtikuun 12. p:nä.
Villihanhien matka meren yli oli ollut hauska, ja he olivat laskeutuneet Tjustin kihlakuntaan pohjois-Smoolantiin. Tämä kihlakunta ei näyttänyt voivan päättää, tahtoiko se olla maata vai merta. Kaikkialla tunkeutuivat meren lahdet mantereeseen ja leikkelivät sen rikki saariksi ja niemiksi ja taipaleiksi ja lammikoiksi. Meri rynnisti niin, että ainoastaan kukkulat ja vuorennyppylät voivat pysyä näkyvissä. Kaikki alava maa oli kadonnut veden pinnan alle.
Oli ilta, kun villihanhet tulivat mereltä, ja kauniina lepäsi tuo pienikukkulainen maa kimmeltävien selkien keskessä. Siellä täällä saarilla poika näki majoja ja tupia, ja mitä kauemmaksi sisämaahan hän ennätti sitä suuremmiksi ja kauniimmiksi kävivät rakennukset. Lopulta ne kasvoivat suuriksi ja valkoisiksi herraskartanoiksi. Puut reunustivat rantoja, vähän edempänä oli peltotilkkuja, ja ylhäällä pienten mäkien kukkuloilla alkoi puuvyöhyke uudelleen. Poika ei voinut olla ajattelematta Blekingeä. Tämä oli taas semmoinen paikka, jossa maa ja meri kohtasivat toisensa noin kauniisti ja hiljaisesti, kuin ne olisivat tahtoneet näyttää toisilleen parhaimpansa ja kauneimpansa.
Villihanhet laskeutuivat kaljulle saarelle kauas Gåsfjärdenin selälle. Silmäillessään rantaa he huomasivat heti, että kevät oli suuresti edistynyt sillä aikaa kun he olivat olleet meren saarilla. Suuret, komeat puut eivät vielä olleet lehdessä, mutta maa niiden alla oli kirjavanaan valkoista, vihreää, keltaista ja sinistä, niin että hanhet hetken aikaa ihmettelivät, mistä tuo kirjomatto oli tehty. Mutta sitten heille selvisi, että maa oli valkovuokkojen, käenrieskojen ja sinivuokkojen peittämä.
Kun hanhet näkivät kukkaispeitteen, he alkoivat pelätä viipyneensä liian kauan maan eteläosissa. Akka sanoi heti, ettei ollut aikaa Smoolannista etsiä lepopaikkaa. Jo seuraavana aamuna heidän täytyisi rientää pohjoista kohti Itä-Göötanmaan yli.
Poika ei siis saisi nähdä paljoakaan Smoolannista ja se harmitti häntä.
Ei mistään maakunnasta hän ollut kuullut puhuttavan niin paljon kuin
Smoolannista, ja hän olisi halunnut nähdä sen omin silmin.
Viime kesänä, kun hän oli palvellut hanhipoikana erään talonpojan luona lähellä Jordbergaa, hän oli melkein joka päivä tavannut pari köyhää smoolantilaislasta, jotka nekin paimensivat hanhia. Ne lapset olivat härnänneet häntä aivan kauheasti tuolla Smoolannillaan.
Mutta oli sentään väärin sanoa, että Oosa hanhityttö olisi häntä härnännyt. Hän oli aivan liian viisas tehdäkseen semmoista. Mutta sen sijaan hänen veljensä Pikku Matti saattoi härnätä niin että oikein suututti.