Mutta vielä häntä kuitenkin pidättää viimeinen toivo. Hän uskoo, että mies peräytyy viime hetkellä.
Tuomari on löytänyt etsimänsä sivun lakikirjaa ja alkaa nyt ääneen ja selvästi sanella valaa. Sitten keskeyttää hän, jotta vastaaja kertaisi hänen sanansa. Ja vastaaja alkaa todellakin kerrata niitä, mutta sitten tekee hän pienen erehdyksen, joten tuomarin täytyy alottaa taas alusta.
Mutta nyt kantajalla ei enää voi olla toivon hiventäkään jälellä. Nyt hän tietää, että vastaaja aikoo tehdä väärän valan, että hän aikoo saattaa itsensä Jumalan vihan alaiseksi sekä tämän että tulevan elämän ajaksi.
Hän seisoo ja vääntelee avuttomana käsiään. Ja kaikki tämä on hänen syynsä, sentähden että hän on syyttänyt vastaajaa!
Mutta olihan hän ilman työtä, hän kärsi nälkää ja vilua. Lapsi oli kuolemaisillaan. Kenenkä muun puoleen hän kääntyisi saadakseen apua?
Eikä hän koskaan olisi uskonut, että mies olisi tahtonut tehdä niin kauhean synnin.
Nyt on tuomari sanellut valan uudelleen. Muutaman hetkisen kuluttua on teko tehty. Tuollainen teko, jota ei voi tekemättömäksi saada, jota ei koskaan voi sovittaa, jota ei koskaan voi hävittää.
Juuri kun vastaaja alkaa kertoa valan sanoja, syöksähtää hän esiin, heittää syrjään miehen ojennetun käden ja tempaa raamatun käsiinsä.
Hänen hirveä kauhunsa on vihdoinkin antanut hänelle rohkeutta. Mies ei saa vannoa sieluansa perikatoon. Hän ei saa.
Oikeudenpalvelija kiirehtii heti esille ottaakseen naiselta raamatun ja saattaakseen hänet taas järjestykseen. Kantajalla on ääretön pelko kaikkea kohtaan, mikä kuuluu oikeuteen, ja hän uskoo varmasti, että se, minkä hän nyt on tehnyt, on saattava hänet linnaan. Mutta hän ei anna raamattua käsistään. Tulkoon mitä tulee, mutta vastaaja ei saa tehdä valaa. Hän, joka tahtoo vannoa, juoksee myöskin esille, mutta nainen tekee hänellekin vastarintaa.