'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'
'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'
'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta pappi keskeytti hänet.
'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'
'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'
Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut vastata.
'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.
'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä niinkuin minulta pyydät.'
Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon uhkaan?»
Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa tuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen tällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»