Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.
"Teodor-eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä papereja!"
Kas, sitä Untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla kieseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta, jonka hän sanoi.
Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.
"Vaiti", kähisee hän hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kumpikaan meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."
Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.
"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä onhan tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä untuvanpehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."
"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" —
Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä olisivat pari saksien terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa alastomuudessa, niin silloin pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle tuomionsa:
"Mitäpä muuta sitten oletkaan."