"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa. Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.
Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä. Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo tullut.
Ei, sitä ei ollut tullut.
Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."
"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.
Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.
Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla, nurmikkokentällä, jossa ruskeat kaIastuslangat riippuivat, sataman sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä, jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo naida Mattssonkin, joka lähti käpälämäkeen omista häistään."
Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän. Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.
Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi morsiamensa, joka istui ja itki.
Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.