Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ettei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun tulet ilmoissa öiset lyö, Ettei oo Suomenkaan suotu kuolla, Vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
HENGEN VAPAUS.
I.
Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois, Ja alppein hurjain alle orjan hautais, Ja vuoren ylle vangin vartioksi Ois' asetettu Rooman armeijoita —
Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet, Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat, Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä, Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.
II.
On ihmishenki vapaa sukujaan, Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan. Ja kukin yhtä hengen on aateliaan, Vaikk' yks on ritar' auran ja toinen kalvan.
Ja hengen oma yksin on ikuisuus, Siks ei sitä sammuta sortajan miekka. Se tuhat vuotten vanhana aina on uus, Vaikk' kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.
Mut vapaus ja aateli velvoittaa, Ja ikuisuuden-aatteess' on tarkoitustaan. Siks hengen määr' on päin yhä korkeampaa! Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.