Kristiina meni kuistiin — aurinko oli jo korkealla, alhaalta tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos kannatinpilarien välistä.
Pojat — ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen ihan koskemattomaksi!
Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo — Munan oli paljaassa paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.
Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan — he eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta. Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä vetämään niitä sääriin.
"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.
"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä", vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa oikein on."
Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa mennessään ulos.
III
Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan: hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään, tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.
Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut — eikö Erlend voinut muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä. — Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä, että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen — tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.