Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi, räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti jo maaperässä — heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden vastaista etua tarvitsi pitää silmällä — ja paljon muuta samanlaista. Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi huomata hänen epävarmuutensa — eikös vain hän alkanutkin ladella, miten innokas eränkävijä Erlend oli — sen kai pappi itsekin tiesi. Hän haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään — ja ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille —.
Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi — että kun hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties kirkkoripityksen aihetta.
Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen, hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar — lapseton leski ja ilkeä juorukello — hoiteli hänen pikku pappilaansa.
Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen kansaan — hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja itsepäiseksi intoilijaksi.
Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa. Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata luontoa.
Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.
Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä, että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin, kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin, puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli — hän syytteli vanhuuttaan ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.
Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja Kaaren sielujen puolesta.
Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo, nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä — ja nyt he jo makasivat haudassa kaikki kolme.
Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina juhlapäivinä.