Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut Haakon-kuninkaan huutelevan häntä — sysipimeässä; kynttilä oli palanut loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan veitikkamaisesti:
"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"
"Kuorsaa, herra!"
"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin? Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."
"Kiitoksia, herra — mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"
"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää suoraan korvaasi — vai mitä?"
"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän häntä vähäisen."
Kuningasta nauratti.
"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin muistat nämä minun sanani."
Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana — hyvin selvänä tosin, mutta ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin tuo nuori hovipoika kerran —.