Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli, ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan — Simon Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos — minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman hänen naamassaan."
"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.
Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan — Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan — vastasi Simon miltei suuttuneena:
"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi täinpureman vuoksi —?"
Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli — pienet jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla. Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu — mutta kohta sen jälkeen virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta — sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.
Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi, ettei se ollut mitään — sitä kivisti vähän: "— saan ehkä tyytyä olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."
Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi. Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle kovaa tuskaa — veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma ja vilu vuorotellen.
Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän — täysikuu loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle — metsässä väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien välissä. Simon näki kaiken tämän.
— Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin, harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista — taempana kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän, kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan — he olivat menossa järvelle, joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan sulapaikoissa. — Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi — pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien yli. Pohjassa oli sammalta — se paisui ja kuohui eloisan viheriänä alhaalla vedessä.
Vaikka hän olikin täysin selvillä — näki kaiken aikaa ratsutien kulun mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson pohjassa — ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon — tuli hän kuitenkin kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan säikähtyneen näköisiksi.