Sietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään — väkevä ja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi hänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä asumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.
Ah niin, niin, Simon — sinä olit oikeassa!
Tupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa muurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan uunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen huonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu kivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja rievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin likainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan pielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti ympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja kärpäsiä surisi kaikkialla.
Hän säpsähti — seisoi väristen — henki salpautuneena mutta sydän tykyttäen. Perimmäisessä sängyssä — siinä sängyssä, missä se oli maannut hänen viimeksi täällä käydessään — makasi jotakin sarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli —.
Sitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja kohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne viruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.
Hän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet Bjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai siinä ensi yönä.
Mutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa, nukkua täällä —? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet sääliin. Hän meni vuoteen luo — sitä ei varmaan ollut kohennettu pitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi. Siinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä päänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti liikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole parempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.
Erlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta ympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja hienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen — joka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea kotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut pitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa talontyössä kuten torpparinvaimo muka —.
Hyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle —!
— Ei, minä en sano sanaakaan — minä otan takaisin sisääni kaiken mitä olen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, — täällä hän ei saa asua, minun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän häntä antamaan anteeksi.