Jonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa.
Hän meni eteiseen ja kurkisti.
Talon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen halkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja toisia juoksenteli ympärillä.
Musta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille pihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki. Erlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien käytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti halkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.
Kristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän hiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.
Erlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen edellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja haukkuivat vimmatusti.
Ensimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä veriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja herkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa —
Tuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin kasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen takkuinen tukkansa oli raudanharmaa — mutta väri, joka lehahti hänen poskilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen niiden ollessa vuosiltaan nuoremmat — hän oli niin nuori ja kaunis, oli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan —.
Hän oli kurjissa vaatteissa — sininen paita likainen ja ryysyinen; sen päällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja nyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi ruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat nahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan toisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt enemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka levollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman etukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen seisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen kapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla riippuen.
Hän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan, punastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat molemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:
"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?"