Kulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla, minne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti reiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti kiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä kentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla ja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi oli siinä merkkinä — siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja suomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen, kolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa kiersi hakattu kirjoitus:
In pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis
Pater Noster.
Ulf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut sen kuistiin.
Silloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa — ne olivat hänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein Joninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana monet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti. Ulf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina kuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti — Ulf tahtoi estää vaimoaan ja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset siirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf hyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui ensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla kun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti Ulf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän, ja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli riistäytyäkseen irti — Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.
Silloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle. He vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen otti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin haltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen vaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.
Kristiina astui talonpoikaryhmän luo:
"Mitä tämä on?" kysyi hän tuimasti. "Minkä tähden te otitte kiinni
Ulfin?"
"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa", vastasi eräs miehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että hän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.
Kristiina luuli ymmärtävänsä — Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään piispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli Ulf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli ovelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja kysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.
Kirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta kynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta pääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten alas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut sisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla matalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud Herbrandintytär ja hänen kaksi veljeään — Geirulv käsivarsi siteessä — Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan istuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä seisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan seurueesta ynnä Sira Solmund.