"Tappakaa se", sanoi hän hevosesta, joka oli nyt kierähtänyt kyljelleen, makasi kaula pitkällä, verivaahtoa suupielissä, ja kuopi valtavilla kavioillaan. Ulf Haldorinpoika lopetti sen.
Talonpojat olivat väistyneet syrjään. Kaksi miestä kantoi Tore Borghildinpoikaa isännöitsijäntupaan päin, ja toinen piispan asemiehistä talutti pois toveriaan, joka oli haavoittunut.
Kristiina oli laskenut alas Lauritsan, joka oli nyt tullut tajuihinsa. He seisoivat pitäen kiinni toisistaan. Kristiina ei näyttänyt käsittävän mitä oli tapahtunut — se olikin käynyt niin nopeasti.
Pojat aikoivat taluttaa isän isoon rakennukseen päin, mutta silloin sanoi Erlend:
"Minä en tahdo sinne — en tahdo kuolla siellä missä Lauritsa kuoli —"
Kristiina juoksi esiin ja heitti käsivartensa miehensä kaulaan. Hänen jäätyneet kasvonsa murtuivat itkuun, vääntyen niinkuin jää särkyy kivenheitosta: "Erlend, Erlend!"
Erlend taivutti päätään, niin että hänen poskensa siveli Kristiinan poskea, ja seisoi tuokion verran.
"Auttakaa minut vanhaan tupaan, pojat", sanoi Erlend. "Tahdon maata siellä —"
Hätäpikaa saivat äiti ja pojat vuoteen laitetuksi kuntoon vanhaan ylistupaan ja Erlendin riisutuksi. Kristiina sitoi hänen haavansa. Veri pulppusi sysäyksittäin nivuksessa olevasta keihäänhaavasta, ja hän oli saanut nuolenampuman alhaalle rinnan vasemmalle puolelle, mutta siitä ei juossut paljon verta.
Erlend hiveli kädellään vaimonsa päätä: