Kristiina nyökkäsi jälleen.
* * * * *
Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.
Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona ovenkamanaan — siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan, ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet esiin — silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.
Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa — ja hän oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:
"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti — mutta nyt ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella teitä ja Gautea, herraani —"
— niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin itsekään arvasi:
"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, kaunis lapseni — tule sisään, Jofrid — Jumala auttakoon teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"
Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä, kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta — hän piti pienen mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"
Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä: