Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi — melkein. Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena — ei siksi, että hän oli tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen, että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen — ei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt, että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se työnnetään ulos ovesta.
Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään — mutta hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut olonsa sellaiseksi kuin tahtoi — poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen. Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja yhtä kunniallinen kuin useimmat muut — mutta päällikön ainesta hänessä ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.
Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi tulla. Kummulla kohoava kuusikko seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua. Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen, jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:
Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla, ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää, ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison kappaleen ja antoi hänelle — Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä anelemassa —. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää, jolta se näytti — se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum, ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi lupauksensa veli Edvinille.
V
Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.
Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin — hyvä oli olla täällä jälleen, hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa seurassa —. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.
Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin hän tahtoi mennä avojaloin.
Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti joukko poikia — he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat, voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen. Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen kuin muuan pieni vekara — kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla — lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen, päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:
"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"