Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren päällikkönsä muistoa — Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle — ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon viereen — mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.
* * * * *
Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin — mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.
Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana päivänä puolipäivämessun jälkeen.
Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty kirkkomaan aidan viereen — niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle — kohtasi hän andebulaiset, ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi, kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi, hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.
Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten; hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan, saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri tungos — etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle, mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti, niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.
Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua — tuomiokirkosta soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan — se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin — se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.
Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu — heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.
Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.
Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin, ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, — sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu, kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.