Talven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida Styrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista ja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa oli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin tehtiin elonkorjuussa. — Frida muisti tietysti miten Kristiina oli tehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä samoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.
Mutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä kartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja kesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä karkaamisena.
Hän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend oli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja komentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai alistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.
Hän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli varmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot tunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle, joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat, jotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät kuusi- ja koivumetsät — tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään maailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin mielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.
Mutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.
* * * * *
Sinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin ilmaistuksi aikomuksensa — illalla, istuessaan illallispöydässä. Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa — häneltä jäi sormet vatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden, joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko; Kristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.
No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa
Ivarin ja Skulenkin mukaansa.
Kaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan minkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi lampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta sitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä karjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan — mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta. Palvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.
Vähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon Andreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa. Arngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea. Tyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran tuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi oppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina tarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle mitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta sydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli hyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon. Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun rikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja Formon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään. Mutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin — palvelusnaiset määräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari lisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt odottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin hän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena — mutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.