— Etkö tahdo, että menen —? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään. Syvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi, jaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri sillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se salaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen nähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.

Sillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli turvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli hädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan puoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan. Eikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan — kerta kerran jälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja hyvyydellään.

— Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän tähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.

Simon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli voimakkaampi kahdesta — voimakkaampi Kristiinaa itseään ja voimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut. Kristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin he kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa Oslossa, — vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä — että tuo pyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi kuin — —

Ja niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän pyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin — kostaakseenko — vai minkä tähden — siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon jaloluontoisemmaksi kuin he kaksi —.

Mutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon — että kun on kysymyksessä se, jota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään — tarttuu hän vaikka mihin —.

Kuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä. Jälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden kauhunaallon halki — kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko kirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan mustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla kirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse tervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä kohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja helppopääsyisimmäksi.

Siellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa ruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti eteläisen aidan kupeessa.

Hän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut vierasseutulainen lepäsi.

Tämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä tytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa Bjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja opetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat muuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin kunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän, vasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä rautapadan — nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä mukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja Ramborg oli hänen lapsensa sylikummi.