Silmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni — talvipäivä oli niin häikäisevän kirkas ja pistävä — sinisen taivaan alla paistoi valkoinen tunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja kuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit kivet.
Hän kuuli Erlendin sanovan:
"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja.
Käyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta.
Johan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja —."
Simon astui Erlendin rinnalle.
"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika", sanoi
Vidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.
"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä tiedät, Vidar — enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen mistä minut löydätte."
Erlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: "Miten Alfin kävi?" hän kysyi ja seurasi miehiä sisään.
Simon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend ilmestyi ulos hetken kuluttua: "Ja nyt hevosen selkään", sanoi hän astuen edelleen tallia kohden.
"Onko hän kuollut?" kysyi Simon.
"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet — mutta eivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet takaa." Erlend oli puhunut hyvin vakavasti — mutta nyt hän purskahti yhtäkkiä nauruun: "Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta! Hitto vieköön — miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin lyhyessä ajassa?" kysyi hän ällistyksissään.