Tämä suunta tahtoo siis sivuuttaa luonnollisen kehityksen tahi kiiruhtaa sitä.
Tästä seuraa riitoja ja n.k. kieliriitoja, jollaisia on kaikissa rajamaissa ja kaikissa maissa, joissa asuu eri kansallisuuksia.[17]
En luule että kieliriidat semmoisenaan ovat epäterveelliset, mutta ne ovat tarpeettomat, sillä se kieli, jota voimakkaampi, terveempi ja sitkeämpi kansanheimo puhuu, voittaa kuitenkin lopuksi ilman sotaakin.
Olkoon minusta sen vuoksi kaukana se luulo, että suomenkieli, voittaakseen ja tullakseen isännäksi tässä maassa, olisi sen korren tarpeessa, minkä minä haluan kantaa suomalaiseen kekoon.
Minä en suinkaan tahdo lisätä suomalaisen veljemme ruokahalua enemmäksi kuin mitä se luonnostaan on; en tahdo olla apuna yllyttämään suomalaisten halua saada korkeita virkoja, sillä minulle persoonallisesti on yhdentekevää onko virastojemme kielenä suomen- vaiko ruotsinkieli, kunhan vaan kunkin asiat käsitellään hänen omalla kielellään.
Niin kummalta kuin kuuluneekin, on sittenkin minun mielestäni suomenkieli liian korkea ja hieno — jopa liian pyhä kieli kielenkääntäjien ja kaikenlaisten virkamiesten pidellä.
Jääköön suomenkieli siksi, mikä se on viimeisen parin tuhannen vuoden kuluessa ollut, — sydänmaitten kullaksi, metsien salaperäiseksi soitoksi.
Minun horjumaton vakaumukseni on se, että Suomenmaan suomenkielen pahin vihollinen on tuo paljon kehuttu "länsimainen sivistys".[18]
Samanlainen valesivistys jo historian takaisina aikoina lopetti fennokelttiläisen kielen, ensin Välimeren maista je sitten Atlantin- ja Itämeren rannoilta sekä vihdoin Keski-Europasta, historian takaisten kansainvaellusten aikana.
Sanoohan suomalainen vieläkin: "ei ole Jumala kiirettä luonut, sen on paha maailma tuonut". — Tuo paha maailma on juuri se kiihkeä olemassaolon taistelu, joka keinoineen, tapoineen ja tarkoituksineen on ominaista "länsimaiselle sivistykselle".