Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.
Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia pelkureita vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.
Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne kirjoittanut. — Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!
Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria, hävittääksensä tuon kirjoituksen.
— Minkätähden noin teette? kysyin minä.
— Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi työksi, että hävittäisin kirjoituksen.
— Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän tehnyt?
— Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.
Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!