Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä, kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!
Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt, kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan minuakin hyödyttäneet.
XV LUKU.
Kahta päivää myöhemmin isäni tuli jälleen. Olin sinä yönä maannut hyvin, ja kuume oli kadonnut. Koetin näyttää iloiselta ja reippaalta, eikä kukaan voinut arvata, mitä olin kärsinyt ja vieläkin kärsin sydämessäni.
— Toivon, virkkoi isäni, että muutaman päivän perästä saat tulla
Torinoon. Sinun varaksesi on huone kodissa jo laitettu, ja me odotamme
sinua levottomuudella. Virkani toimet pakoittavat minua nyt lähtemään.
Laita, että pian tulet, sen minä vielä pyydän.
Hänen hellä ja surumielinen herttaisuutensa särki sydäntäni. Rakkauteni näytti vaativan minulta teeskentelyä, ja kuitenkin saattoi teeskentely minulle omantunnon vaivaa. Eiköhän olisi ollut sekä häneen että itseeni katsoen arvollisempaa, jos olisin suoraan sanonut: — Luultavasti emme enään saa toisiamme nähdä tässä maailmassa! Jättäkäämme siis toisemme hyvästi, kuten miesten tulee, nurisematta, vaikeroimatta; suo minulle isällinen siunauksesi!
Semmoinen eropuhe olisi ollut tuhat kertaa mieluisampi, kuin tuo teeskentely. Vaan katsellessani vanhuksen harmaita hiuksia, en luullut hänen voivan kuulla niin jyrkkää puhetta. Mitä, jos hän olisi siitä joutunut epätoivoon, kukaties tainnoksiin, taikkapa (kauheata ajatella) heittänyt henkensä minun käsissäni?
En voinut ilmaista hänelle totuutta, enkä edes herättää aavistustakaan siitä! Näennäinen tyynimielisyyteni petti hänet kokonaan, ja me erkanimme ilman kyyneliä. Mutta kammioni yksinäisyydessä tuskani oli yhtä raskas, kuin ensikerran, jopa raskaampikin; ja nytkin minä turhaan rukoilin itkun lohdutusta.
Tunsin itsessäni voimaa tyytyäkseni pitkällisen vankeuden vaivoihin ja hirsipuunkin kauhuun. Mutta ajatella, mitä sanomatonta tuskaa isä, äiti, veljet, sisaret siitä kärsisivät, siihen voimani eivät riittäneet.
Lankesin polvilleni ja ennen tuntemattomalla hartaudella rukoilin: