XXVII LUKU.
Onko ihmisen niin vaikea totisesti nöyristyä ja itsensä synnintekiäksi tunnustaa? Eikö ole totta, että useimmiten menetämme turhiin nuoruutemme kallista aikaa, ja vaikka pitäisi kaikin voimin pyrkiä eteenpäin hyvyyden tiellä, me sen sijaan tuhlaamme suuren osan siitä itsemme halventamiseen? Löytyy varmaan tuosta poikkeuksiakin; mutta niiden joukossa minä en saata sanoa olevani. Enkä myöskään voi miksikään ansioksi lukea sitä, että olen itseeni tyytymätön. Kun näemme kynttilästä nousevan enemmän savua, kuin tulen liekkiä, niin ei tarvitse suurta tarkkaavaisuutta myöntääksemme, että se ei pala niin, kuin sen pitäisi.
Niin, halventamatta itseäni ja ulkokullattujen tapaan mutkittelematta, vaan koko mielen tyyneydellä tilaani tarkastaen, havaitsin selvään ansainneeni Jumalan kuritusta. Omantunnon ääni lausui: moisen kurituksen sinä olet, ell'et toisesta niin toisesta syystä, ansainnut; jospa se auttaisi kääntämään sinua Hänen puoleensa, jonka esikuvaa ihmisen tulee voimiansa myöten seurata!
Ja tietäen itseni tuhansin tavoin vikapääksi Jumalan edessä, oliko minulla oikeutta nurista, jos muutamat ihmiset mielestäni olivat halpoja ja muutamat toiset vääriä, jos maallinen onneni oli ryöstetty, ja minun täytyi riutua vankeudessani ja kärsiä äkillinen surma?
Velvollisuuteni oli kiittää Jumalan oikeutta ja tukehduttaa kaikki, mitä mielessäni vielä liikkui Hänen mieltänsä vastaan.
Paremmin pysyäkseni kiinni tuossa aikomuksessa, päätin tästä lähtien kirjoittamalla ahkeraan kehittää ja selvittää aatteitani. Vahinko vaan, että Toimikunta, joka suvaitsi antaa minulle kirjoitusneuvoja ja paperia, edeltäpäin tarkkaan luki paperimäärän ja vaati täsmälleen tiliä jok'ainoasta lehdestä. Tätä paperin puutetta poistaakseni, keksin sen viattoman keinon, että lasipalasella silitin pöytäni karkeata pintaa, johon sitten kirjoitin joka päivä pitkiä mietteitä ihmisten ja erittäin omista velvollisuuksistani.
En sano liikoja, jos väitän, että tällä tavoin kuluneet tunnit tuntuivat hyvinkin hupaisilta, vaikka helle painoi sanomattomasti, ja hyttisten puremat häiritsivät rauhaani. Viimeksimainitun kiusan vähentämiseksi olin pakoitettu, helteestä huolimatta, peittämään pääni ja jalkani sekä hansikkakäsin kirjoittamaan, vieläpä tarkoin käärimään käsiranteet, jott'eivät nuo viholliset pääsisi hihojen sisään.
Mietelmäni olivat parhaasta päästä elämäkerrallista laatua. Muistelin mitä hyvää ja pahaa oli lapsuudesta saakka sielussani kehittynyt, punnitsin sitä, selvittelin epäilyksiäni ja järjestelin niin hyvin kuin mahdollista mielipiteitäni kaikista asioista.
Kun koko siihen kelpaava pöydän pinta oli täyteen kirjoitettu, niin lu'in ja lu'in uudestaan, mitä olin kirjoittanut, ja mietiskelin sitä vielä, kunnes vihdoin (usein mielipahakseni) päätin raapia pois kaikki, saadakseni sijaa uusille mietelmille.
Jatkoin sitten elämäkertaani, yhä poiketen milloin mihinkin filosofiiaa, siveys-oppia, politiikkia tahi uskontoa koskevaan kysymykseen; ja kun pöytä oli täynnä, pyyhin kaikki pois uudestaan.