— Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni, mutta siitä huolimatta hymyilin.
— Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?
— Aivan niin.
— Kuka sinua petturiksi sanoo?
— Rakastajani.
Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.
XXIX LUKU.
Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi, ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.
Sanoipa kerran: — Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan kuin lapsi isäänsä.
— Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä katsot minuun kuin isääsi.