— Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle, joka sain aika löylyn teidän tähtenne!
— Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.
— Ja miks'ette sitä pitäisi.
— Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä ja ohitse lentäviä lintuja.
— Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?
— En, en, en! yhä huusin.
Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:
— Tuhat tulimmaista! — Sitten, minua syleillen, hän huudahti:
— No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.
Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen: