Kun Schiller vihdoin rukoili meitä eroamaan, eikä käynyt olla tottelematta, niin Oroboni purskahti katkeraan itkuun, sanoen:
— Yhtynemmekö koskaan enää maailmassa? Enkä sitten ole häntä nähnyt! Muutamia kuukausia myöhemmin tuo huone oli tyhjä, ja Oroboni lepäsi hautausmaalla, joka ikkunastani, oli näkyvissä!
Tämän yhtymishetken perästä tuntui kuin jos ystävyytemme olisi tullut kahta hartaammaksi, kuin jos emme voisi elää ilman toinen toistamme.
Hän oli kaunis, jalomuotoinen nuorukainen, mutta kalpea kasvoiltaan ja kivulloinen. Silmissä vaan oli elon virkeyttä. Hänen ruumiillinen heikkoutensa vielä enensi hellyyttäni häntä kohtaan, ja samaa tunsi hänkin minun suhteeni. Kumpikin aavisti todenmukaiseksi, että jompikumpi ennen pitkää tulisi itkemään toisen kuoloa.
Parin päivän kuluttua hän sairastui. Minä en tehnyt muuta, kuin huokailin ja rukoilin hänen edestänsä. Muutamien kuumekohtausten perästä hän hiukan tointui ja tuli taas ikkunaan puhumaan. Oi, mikä lohdutus uudestaan kuulla hänen ääntänsä!
— Älä petä itseäsi, virkkoi hän; ei ole paljon enää jäljellä. Valmista mielesi minua kadottamaan, ja tue minua lujuudellasi.
Niinä päivinä piti huoneittemme seiniä valkeiksi kalkittaman, ja siksi aikaa me muutettiin maakerrokseen. Kovaksi onneksi meitä ei pantu vierekkäin asumaan. Schiller sanoi minulle, että Oroboni jaksoi hyvin, mutta minä pelkäsin, ett'ei hän tahtonut puhua totta, vaan että Orobonin jo ennaltaan heikko terveys turmeltuisi tässä maanalaisessa luolassa.
Jospa edes olisin nyt saanut olla naapurina armaalle Maroncelli'lle! Ainakin oli minun tilaisuus kuulla hänen ääntänsä, ja huolimatta vahtien huudoista me tervehdimme toisiamme laululla.
Sill'aikaa Brünnin ylilääkäri tuli meitä katsomaan, lähetettynä kenties niiden ilmoitusten johdosta, joita päällikkö täältä oli laittanut Wieniin niukan ruo'an aikaansaattamasta heikkoudestamme, taikkapa sentähden, että vangeissa hyvin tarttuvainen kerpukki oli par'aikaa vallallaan.
Minä kun en tietänyt hänen käyntinsä syytä, luulin hänen tulleen sentähden, että Oroboni taas olisi kääntynyt sairaaksi. Pelko, että tämä kuolisi, teki minut sanomattoman levottomaksi. Mieltäni valloitti synkkä alakuloisuus ja halu kuolla. Uudestaan itsesurma johtui ajatuksiini. Taistelin sitä vastaan, vaan väsyneen matkustajan tavalla, joka tosin arvelee: — Velvollisuuteni on vaeltaa perille asti, — mutta samassa mahtava tunne pakoittaa häntä heittäytymään maahan lepäämään.