— Pitää lähteä, sanoi Loginov anteeksipyytelevän näköisenä. — Ovat kai tulleet pitkän matkan päästä. Tämä virka on sellainen, että aina tulee niitä sieltä saloilta.
Hän kumarsi Ali Martikaiselle. Kun hän oli jo ovella, ilmotti vaimonsa hänelle lyhyesti:
— Me menemme vähän puistoon, se virkistää päätäni.
— Sehän sopii mainiosti! huudahti Loginov ihastuneena. — Tulen sitten teitä huutaa huikkaamaan, kun päivällinen on valmis.
Heti Loginovin mentyä muutti Olga puheensa suomeksi. Hän puhui soinnukasta Aunuksen suomea sujuvasti kuin äidinkieltään.
Tämä muutos hiveli miellyttävästi Ali Martikaisen sydäntä; se toi Olgan aivan kuin pitkän harppauksen häntä lähemmäksi. Hänen teki mielensä kysyä, missä Olga oli niin hyvin suomea oppinut, mutta hän jätti sen vielä tekemättä.
Ulkona oli lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Siksi Olga ei ottanut ensinkään hattua, kääräisi vain ohuen huivin hartioilleen. Kukkalavojen luo tultua hän pysähtyi, valikoi kauniin vaaleanpunaisen asterin ja kiinnitti sen hymyillen Ali Martikaisen rintaan. Sitten hän ilman muuta pujotti käsivartensa Ali Martikaisen kainaloon ja sanoi vallattomasti:
— Saatte suoda anteeksi, mutta minä olen hiukan väsynyt. Oli koko aamupäivän päänsärky.
— Ikävä, että satuttausin minäkin juuri silloin, kun teillä oli päänsärky. Kidutan lisää teitä.
— Ette te kiduta, te paransitte minut! Tunnen itseni jo täysin terveeksi, kaipaan vain vähän raitista ilmaa.