Vai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa, hänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä peräytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus ja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui nyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki suostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti sekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen taotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle, isketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat seinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä heidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän kahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen kuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!
Siitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä! Mutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon autioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan ylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla. Kovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta lapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa outo, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee Brita omissa lapsekkaissa toimissaan.
Eräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin muuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka paikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra Henrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen luokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki olivat sen varalta… sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka oli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!
Herra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita kuiskutteli ja lepersi edelleen:
— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan… samanlainen kuin isänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee … minä tiedän, siitä tulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen… hiukan yltiöpää, mutta hyvä ja lempeä!
Nyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä tarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti täyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä raivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan, hän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto sai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!
Kuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan pelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun eläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet heltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä huoneesta.
Seuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit tervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua jäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra Henrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa suuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.
Herra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa itseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen, lapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin koristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli isälleen:
— Tämä on Hilipan varalta… itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun
Hilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin
pian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee
Hilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!