Hilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:
— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!
— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.
Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa. Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!
Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista markkinoista.
Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien markkinoiden varalta.
Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan. Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä varmaan kätköpaikkaan.
Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!
Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.
Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes, uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin epäluotettavina.