Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan. Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan. Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.
Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä. Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.
Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven tienoilta.
Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa, karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa. Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona, vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset tahtoneet niin hevillä haihtua.
Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.
Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä, mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin, rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät »karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa. Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat, kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista. Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.
Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta, ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina Savonlinnan tienoille saakka.
Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle. Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta karjalaisväestöstä.
Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan. Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.
Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa. Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.