Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin valtoineen.
Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.
Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla mikään saituri velkaansa maksaessaan.
Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.
Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.
Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.
Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle. Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!
Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.
Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.
Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.