Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin virallisten rakennusten pystyyn panossa.
Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini. Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.
Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.
Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat veroviljoja.
Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja. Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri, josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia, mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi yhtenään.
Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan varteen.
Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.
Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin. Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen Savoon ja Pohjanmaalle.
Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.
Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin, joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.