Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat. Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä venettä purjepuuta pystyyn asetellen.
Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.
Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa huikkasi kovalla äänellä:
— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen näyttämään tavaroitani?
Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli, kysäisi hän tuimistuneena:
— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?
— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa toistamiseen tavaroitani näyttämään?
— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.
— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!
Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.