Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin… heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen kirkon vihollisia.
Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen, ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.
Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista, aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.
Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo, joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa, mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.
Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään. Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin talonsa ja koko tulevaisuutensa!
Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä, hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin veisi tovereineen myytäväksi.
Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa, keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella, siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!
Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä heikäläisten… ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.
Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin kysyi Hilippa:
— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan tästä asiasta?