Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti. Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle singoten hän poistui huoneesta.
Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.
Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään pakisten huolettomasti:
— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!
Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys kaikkiin maailman tuuliin.
Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.
XIII.
Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan, jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään vakoilumatkalla.
Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin täytyikin kuunnella kärsivällisesti.
Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin. »Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie vetää.