Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa, mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain talo.
Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:
— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on talossani!
Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.
Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.
— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.
— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee vielä ennättänyt tietoosi?
Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut enää odottaa uusia tapahtumisia.
— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina? kysäisee hän jotenkin huolettomasti.
— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. — Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi… se lienee jotenkin sama asia. Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa kymmenen riikintaalaria hopeassa!