Verona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki työnsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa yksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului niihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat tekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai puolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä kosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi leikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti seurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?» Hän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä olemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä en halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi kaikki.»
Ted huolestutti Babbittia eniten.
Saaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja harjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki Ted läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti harrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin salaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään isälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan tästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice Littlefieldiin.
Siitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan tosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin tytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen huoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa, rypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin sanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin rikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen unelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt katsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä, näitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja ja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista, jotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia manikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista heidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien Keskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen ja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa» täydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän kauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja ulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä ja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin ohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla kuuluisa filminäytelmänkirjoittaja.
Näitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko Mack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa statistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän oli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta näyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella varustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan.
Babbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili lisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää tuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän ei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai hänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä kapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä tiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän silkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että tyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään tarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen.
Ted oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa koettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman auton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin ylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan. Yhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston, rakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä, hyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi sen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka lauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin, seitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten sijoitettuna sivuvaunuun.
Tavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja riitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen, mutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden jälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi levottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä, kovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia isiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä, ja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään itserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille. Jonkun täytyy opettaa hänelle mores, ja sen tehtävän olen minä saanut niskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon ihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti kantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!»
Kaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky mahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään päämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja olisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma, että sille annettaisiin asianmukainen arvo.
2.