Babbitt olisi voinut mennä konttoriin kadulta, kuten asiakkaat tekivät, mutta hän tunsi itsensä taloonkuuluvaksi, kun kulki korridorin kautta ja meni sisään yksityisovesta. Sillä tavoin hän sai vastata asukkaiden tervehdyksiin.
Tuntematon pikkuväki, joka asui Reeves Liiketalon korridorien varrella — hissinkuljettajat, hissientarkastaja, koneenkäyttäjät, ylivahtimestari, epäiltävännäköinen rampa, joka hoiti lehti- ja tupakkakioskia — eivät olleet lainkaan kaupunkilaisia. He olivat maalaisia, jotka asuivat ahtaassa laaksossa eivätkä olleet kiinnostuneita mihinkään muuhun kuin toisiinsa ja Liiketaloon. Heidän Valtakatunsa oli tämä kivipermantoinen eteinen, sen synkkä marmorikatto ja konttorien sisäpuoliset kyltti-ikkunat. Vilkkain paikka kadun varrella oli Reeves Liiketalon parturitupa, mutta se oli ainoa Babbittia huolestuttava paikka. Itse hän suosi loistavaa Pompejin parturitupaa Hotel Thornleighissa, ja joka kerta kun hän kulki Reeves-parturituvan ohi — kymmenen, sata kertaa päivässä — tunsi hän itsensä uskottomaksi omaa kaupunkiansa kohtaan.
Nyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden kunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä aamun soraääniä enää kuulunut.
Mutta ne sorahtivat heti taas.
Stanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa osoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii ostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi teille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt sen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai niin.»
Astuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen laudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli, kuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa siihen, että hän saisi myydyksi.
Henkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja hänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli konttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori, paperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman, yleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen, harmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen itsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa; Chester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella, innostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa McGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta Bannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä itsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä ja jotka nauttivat prosenttipalkkaa.
Babbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun on hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff ja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui ummehtuneessa konttori-ilmassa.
Tavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein, että hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa; tavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen elvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta — tiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet kartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja pulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi, lautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia.
Hänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä! Ja se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen, tieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä oikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen (taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana ja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin permantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa vakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa, mutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden tunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti hän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella koko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja noitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.»