Jälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei mennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan ravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän mietiskeli huolestuneena sinne ja tänne.
Neljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia juhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon Chaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet liukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi tuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli kuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut, pelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen, pani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen auto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä takimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi Konttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa, ukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin näki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös jalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin. Babbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin suutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!»
Lunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä.
»Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin näkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.»
»Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey kiiruusti hiukan syyllisen näköisenä.
Paria päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin hotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan häntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että Babbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei koskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä yhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi ottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi liian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset ehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi Thornleighin.
Tanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta kolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja korkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut muistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen Thornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun Babbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana, että ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin takana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut huomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi: »Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli vaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää kauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun taas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen turmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi tänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö sinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.»
Babbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän tunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin liehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli vaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan ilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista. Hän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei peijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta.
Hän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi hilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti Gunch hänelle.
Babbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä: