»Minä — — — minä — — — tietysti sinä parhaiten tiedät, mitä — — — mutta hyvä Jumala, ihminen, enhän minä voi saada hänen vaatteitaan kuntoon kahdessa sekunnissa, kyllähän sen ymmärrät, ja hänen tilassaan, niin väsynyt ja heikko — —»
»Nakkaa vaan hänen hiusharjansa ja kampansa ja hammasharjansa johonkin laukkuun. Siinä kaikki, mitä hän pariin päivään tarvitsee», sanoi tohtori Dilling ja meni puhelimen luo. Babbitt riensi epätoivoisena ylös portaita. Hän lähetti säikähtyneen Tinkan pois huoneesta. Hän sanoi hilpeästi vaimolleen:
»Niin, kultaseni, tohtori arvelee, että on paras, että tehdään pieni leikkaus ja päästään siitä samalla. Kestää vain pari minuuttia — se ei ole puoliksikaan niin vakavaa kuin synnytys — — — ja sitten sinä olet terve tuossa paikassa!»
Myra puristi hänen kättänsä niin että sormiin koski. Hän sanoi lapsen tavoin:
»Minua peloittaa — — — mennä pimeyteen ihan yksinäni!»
Hänen silmissään ei ollut enää tervettä, tyyntä katsetta, ne olivat rukoilevat ja pelästyneet. »Viivytkö sinä minun luonani, kultani? Eihän sinun vain tarvitse mennä konttoriin nyt? Etkö sinä voisi saattaa minua sairaalaan? Etkö voisi tulla tervehtimään minua tänä iltana — — — jos kaikki käy hyvin? Eihän sinun kaiketi tarvitse mennä pois tänä iltana, sano?»
Babbitt oli polvillaan vuoteen vieressä. Myran heikolla kädellään silittäessä hänen tukkaansa hän nyyhkytti, suuteli hänen paitansa hihaa ja vakuutti:
»Oma tyttöni, minähän rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä olen ollut ikäänkuin hiukan hermostunut liikeasioista ja kaikesta mahdollisesta, mutta se on ihan ohi nyt. Ja minä olen taas sinun luonasi.»
»Onko niin todellakin? George, minä ajattelin, kun tässä makasin, että kenties — olisi hyvä, jos minä nyt niinkuin liukuisin pois. Minä ajattelin, tokkohan kukaan todella tarvitsee minua? Tai kaipaisi minua? Ajattelin, mitä hyötyä siitä on, että elän, kun alan tulla niin tuhmaksi ja rumaksi — — —»
»Ah, senkin pikku humbuugi! Ojentaa haavia, kun minun pitäisi rientää pakkaamaan sinun laukkuasi! Minä tietenkin, minä, olen nuori ja kaunis ja oikea kyläkeikari ja — — —» Hän ei voinut jatkaa. Hän nyyhkytti taas; ja katkonaisin, mutisevin sanoin he löysivät toisensa jälleen.